Taide-elokuvat eivät ole mikään suosikki, ei ainakaan meillä. Kuitenkin ne ihmiset ja kulttuurit, joissa on olemassa oikeaa elokuvatuotantoa ja jotka ovat kiinnostuneet sekä elokuvamaailman tulevaisuudesta että sen menneisyydestä puhuvat taide-elokuvista usein ja innokkaasti. Harvemmin tapaa yhtä innostuneita ihmisiä kuin ne, jotka käyvät Pariisin elokuvafestivaaleissa silloin, kun kaikki vuoden eniten mainostetut uutuudet ovat jo ohi…

Art House

Tai taiteiden talo, kun sen kirjaimellisesti kääntää. Tyyli ulottuu juurillaan 1910-lukuun, jolloin sen kaltaisia elokuvia esitettiin nimellä avantgarde. Siinä ei ollut tämän päivän suosituimpia Hollywoodin juonia eikä mitään erikoisefektejä, mutta näissä elokuvissa merkitys on ollut enemmänkin taiteessa kuin katsojan viihdytyksessä: sellainenkin pieni asia kuin kameran kulma on antanut ohjaajille mahdollisuudet kuvaamaan erikoisia kohtauksia erilaisesta näkökulmasta sanan suorassa merkityksessä.

Espanjasta ja Ranskasta tuli paljon vaikutteita arthousen alkuun: jopa Salvador Dali on tehnyt oman elokuvansa tuolloin, ja pikku hiljaa elokuvamaailma jakaantui kahteen klaaniin – toisessa klaanissa kuvattiin yleisön viihdytykseen tarkoitettuja ja suurta suosiota hakevia elokuvia, kun toisessa taas keskityttiin enemmän elokuvien taiteelliseen puoleen ja yleisön fiksumpaan sektoriin.

Suosikkielokuvien Rinnalla

Arthouse on kehittynyt vuosien myötä erilaisten vaikutteiden liikuttamana, ja 1960-luvulla merkittävä vaikutus tuli Ranskasta: Yhdysvalloissa kiinnostuttiin arthouse-elokuvista ja ruvettiin kuvaamaan enemmän ajatuksellisia kuin juonellisia elokuvia, tosin jo silloin arthouse-termillä kutsuttiin myös vieraskielisiä elokuvia, dokumentteja, lyhytelokuvia, erilaisia koekuvauksia ja niin sanottuja riippumattomia elokuvia, joiden budjetti on ollut yleensä pieni ja laatukin saattoi olla huonompi. Kuitenkin ennen 2000-luvun alkua arthouse on alkanut kulkea käsi kädessä juuri riippumattomien elokuvien kanssa, ja pienemmät elokuvayritykset kuten esimerkiksi Miramax Films tekivät yhteistyötä arthouse-ohjaajien kanssa niiden elokuvien parissa, joita ei hyväksytty suurilla näytöillä. Vielä jonkun ajan päästä Yhdysvaltojen tärkeimmät ja suurimmat elokuvafirmat loivat omaan struktuuriinsa joko arthouse-sektoreita tai perustivat kokonaisia tytäryhtiöitä, jotka keskittyivät jo ainoastaan arthouseen. Elokuvakriitikot ovat tänäkin päivänä eri mieltä siitä, voiko näitä elokuvia sitten kutsua riippumattomiksi: toisaalta ne ovat hyvin erilaisia verrattuna elokuvien massatuotantoon, mutta toisaalta nekin saavat paljon rahallista tukea suurilta elokuvastudioilta.

Tämän Päivän Mietittävää Ja Katsottavaa

Välillä on iltoja, kun emme haluakaan katsoa maailman suosituimpia elokuvia emmekä halua nähdä perinteistä happy end -juonta. Halutaan jotain rauhallisempaa, mietittävää, analysoitavaa ja sellaista, mitä voisi katsoa useamman kerran ja joka kerta löytää jotain uutta. Yksi tämän päivän klassikoista on itävaltalais-saksalainen elokuva nimeltään Valkoinen nauha. Reilut kaksi tuntia pitkä mustavalkoinen filmi on valmistunut vuonna 2009 ja kertoo vuoden 1913 tapahtumista pienessä saksalaisessa kylässä. Juoni ei ole sen merkittävämpää, mutta itse ajatus on hyvin syvä ja filosofinen: ketä olemme, kun kuvittelemme olevamme ”laadukkaita” yhteiskunnan jäseniä? Mitä piilee puhtaiden kauluspaitojen, hymyilevien kasvojen ja loistavien urien takana? Elokuva käsittelee valhetta, väkivaltaa, ihmisten erikoisuutta ja yhteiskunnan rakennetta sekä sen kehitystä ihmisten ollessa lapsia, joista tuleva yhteiskunta lopuksi muodostuu.

Kategoriat: Elokuva