Ennen kuin hieman kasvottomista multiplex-teattereista eli monisaliteattereista tuli normi elokuvateatterin saattoi havaita kaukaa, vaikka ensi visiitillä kaupunkiin. Suuri pystysuuntainen valokyltti ilmoitti teatterin nimen ja alla kolmionmallinen kuvio oli rajattu pienin, välkkyvin hehkulampuin. Vaikka esitettävä elokuva olisi ollut ”pannukakku”, ulkona oleva kyltti houkutteli kuitenkin ihmisiä teatteriin.

Se oli vain yksi viimeistelyseikoista, jotka tekivät elokuviin menosta tapauksen, illan ja yön kaupungilla. Jos muistat, kuinka ovimies torui sinua puhumisesta liian lujaa tai sinulla oli isoäiti, jolla oli kokonainen astiasto, koska hän oli uskollisesti osallistunut niin kutsuttuihin ”Dish Nightseihin” eli Suomessa harvinaisiin astiaöihin, niin seuraavat asiat tuovat varmaan mieleesi muistoja. Nykyään kaikki onnistuu toki myös läppärillä kotona, elokuviin menemisen sijaan voit katsella Netflixiä, sen jälkeen ei tarvitse suunnata kasinolle, koska 21 pelaaminen onnistuu netissä ja musiikkikeikkoja voi katsella Nugsissä.

Käyttäytyminen oli tärkeää

Kun asiakkaat astuivat elokuvateatteriin ennen näytösaikaa, he luonnollisesti madalsivat ääntään ja puhuivat kuiskaavalla äänellä etsiessään istumapaikkojaan. Raskaassa, punaisessa samettiverhossa, joka peitti valkokangasta, oli jotain mikä antoi auditoriolle majesteetillisen auran ja vaati ihmisiä käyttäytymään hyvin. Kun ihmiset olivat istuutuneet, he puhuivat hiljaa keskenään – mikä oli mahdollista, koska viimeisimmät pop-kappaleet eivät kaikuneet ylikokoisista kaiuttimista. Jos teatterissa oli minkäänlaista ääniraitaa, se oli tunnelmallista muzakia, joka soi pehmeästi taustalla. Kun valot himmenivät ja samettiverhot erkaantuivat, yleisö hiljeni odotuksesta.

Elokuvaliput
Elokuvaliput

Verhot eivät ole peittäneet valkokankaita siitä asti, kun teatterinomistajat keksivät keinon muuttaa kankaat väliaikaisiksi mainostauluiksi. Nykyään valkokangas ei ole juuri koskaan tyhjä: jos illan elokuva ei ole menossa, niin vuorossa on mainosten ja tietovisakysymysten jatkuva diaesitys tai kuvasarja. Uljaat miehet ja naiset, jotka saattoivat yleisön paikalleen elokuvateatterissa, pukeutuivat useampiin hepeneisiin kuin koristeltu sotilas. Mutta se oli aikaa, jolloin teattereiden ovimiehet tai paikannäyttäjät tekivät enemmän kuin repivät lippuja ja lakaisivat tipahtanutta popcornia; he pitivät silmällä konnia, jotka yrittivät livahtaa sisään maksamatta, tarjosivat avuliaan olkapään naisille, jotka kävelivät alas jyrkkää käytävää korkeakorkoisissa kengissä ja sanoivat nopeasti ”Shhh!” ihmisille, jotka puhuivat kesken elokuvan.

Ovimiehet kantoivat pieniä taskulamppuja ohjatakseen yleisöä, joka oli saapunut elokuvan alkamisen jälkeen, ja he myös pitivät yllä järjestystä, kun filmi hajosi ja yleisöstä tuli levotonta. Kännyköitä ei ollut tietenkään vielä keksitty, joten vanhemmat, jotka olivat jättäneet lapsensa kotiin lastenvahdin kanssa, usein mainitsivat asiasta ovimiehelle istuutuessaan, jotta hän löytäisi heidät näytöksen aikana, jos yllättävä puhelu tulisi heille lipunmyyntiin.  

Yksi kikka, joka piti elokuvateatterit toiminnassa hyvin niukalla 1930-luvulla, oli niin sanottu ”Dish Night”. Raha oli tietysti hyvin tiukassa suuren laman aikaan, ja perheiden tuli olla erittäin varovaisia harkinnanvaraisen kulutuksen suhteen. Ilta ulkona elokuvissa oli tarpeetonta luksusta ja yleisöt hupenivat. Teatterien omistajat alensivat lippujen hintoja niin paljon kuin pystyivät (joskus jopa kymmeneen senttiin illan elokuvasta) mutta lopulta vasta Dish Night sai istuimet täyttymään.

Salem China ja muutama muu päivällisastiastojen valmistaja teki diilejä teattereiden kanssa halki Yhdysvaltojen, myyden teatterinomistajille tavaroitaan tukkuhinnoin ja sallien tavaroitaan annettavan palkkioina jokaisen myydyn lipun ohessa. Ja totta tosiaan pian kotivaimot vaativat aviomiehiään viemään heidät Bijou-teatteriin joka viikko saadakseen kahvikupin, tassin, kastikekulhon tai päivällislautasen täydentääkseen settinsä. Yksi seattlelaisen teatterin omistaja raportoi, että jakamalla 1000 kappaletta astiastoa kustantaen hänelle 110 dollaria maanantai-iltana, hän sai sisään 300 dollaria – jopa 250 dollaria enemmän kuin hän oli tehnyt edellisenä maanantaina.

Muutos näkyy myös penkeissä

Elokuvateatterien penkeissä ei ollut varustuksena kupinpitimiä ennen kuin 1960-luvun loppupuolella – ja silloinkin kyseessä oli uutuus, jolla vain uudemmat teatterit kerskuivat. Mitä kaikissa penkeissä oli jo monta vuosikymmentä aiemmin – sisäänrakennetut tuhkakupit. Varmaan arvaatte, miksi kyseinen käytännöllisyys on kadonnut: palomääräykset ja passiivisen tupakoinnin vaarat ja kaikki se.

Ennen kuin televisiosta tuli kaikkialla läsnä oleva useimpien amerikkalaisten oli saatava tuoreimmat uutiset joko radiosta tai päivän sanomalehdestä. Kummassakaan noista uutislähteistä ei kuitenkaan ollut mukana liikkuvaa kuvaa. Siksi niin kutsuttu ”newsreel” eli uutiskela keksittiin, nopeaksi päivitykseksi siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Newsreelejä näytettiin tavallisesti ennen illan elokuvaa. Ne olivat ainoa keino monille nähdä todellista filmikuvaa tapahtumista kuten Hindenburgin räjähdys ja olympialaiset.

Entisajan elokuvamogulit saivat varmasti sijoittamansa rahat takaisin. Hyvin harvoin elokuvateatterit uskaltautuivat näyttämään vain yhtä kokopitkää elokuvaa – mogulit odottivat piirrettyä tai paria newsreelin jälkeen ja sitten niin sanottua ”double featurea” eli kahta pitkää elokuvaa. Katsojat saivat siis kaksi elokuvaa yhden hinnalla. Yleensä jälkimmäinen elokuva ei ollut kovin uusi tai kenties niin kunnianarvoisa kuin pääelokuva.

Televisio
Televisio

Lasten näytösten kulmakivenä toimi lyhytelokuvasarja. Se oli aina täynnä toimintaa ja seikkailua, joko lehmipoikia tai avaruusolioita, nämä 20-minuutin pituiset pätkät olivat jatkuvia kertomuksia, joista jokainen päättyi niin kutsuttuun ”cliffhangeriin”. Ja vaikka tuottajat joskus huijasivat ja sankari onnistui selviytymään autoräjähdyksestä vaikkei ollut päässyt ulos autosta edellisen viikon jaksossa, lapset varmistivat, että saivat kotityöt tehtyä ja viikkorahan käteen ajoissa joka lauantai.

Elokuviin meneminen oli paljon muodollisempi tilaisuus 1920- ja 1930-luvuilla, jopa 1950-luvulla. Naiset ja miehet pukeutuivat asianmukaisesti: naiset joko mekkoihin tai pukuihin (eivät koskaan kotimekkoon, jota käyttivät tiskatessaan ja imuroidessaan) ja miehet pukuihin ja solmioihin. Kukaan mies tai nainen ei lähtenyt kotoa ilman asun täydentävää hattua. Vuosikymmeninä, jolloin hattuihin pukeuduttiin, takana istuvan näkymän estäminen oli aivan todellinen ongelma. Miehiltä oli kohteliasta käytöstä asettaa hattunsa syliinsä elokuvan ajaksi. Naiset olivat puolestaan haluttomampia luopumaan hatuistaan – ne olivat osa muoti-ilmaisua ja usein asetettu hyvin tarkasti paikoilleen pinnien avulla. Näin syntyi tapa nuhdella naisia poistamaan hattunsa.

Kategoriat: Elokuva