'> Huumoria uusi-seelannista – Film trailer

Opettelemme puhumaan englantia jo ala-asteella ja välillä lapset kysyvät, miksi sitä tarvitaan? Suomessa, missä elokuvien käännökset tehdään useimmiten tekstityksellä, englannin kielen merkitys korostuu entisestään: elokuvien katsomiseenhan sitä ainakin tarvitaan! Ja huumorintajun kehittämiseen, sillä kyseisestä kielestä ja sitä puhuvista kulttuureista löytyy paljon kunnon huumoria ja vitsejä fiksummasta päästä.

Mitä Ne Tekevät Varjossa?

Elokuvan englanninkielinen nimi on What We Do In The Shadows, ja se ei avaa mitään leffan juonesta. Itse asiassa, kyseisen elokuvan juoni ei olekaan sen merkittävin tekijä, sillä se on enemmän hauskanpitoon tarkoitettu uusiseelantilaisen elokuvaryhmän tuotos. Kuka uskoo tänä päivänä vampyyreihin? Varmaan aika harva, mutta Uusi-Seelanti avautuu tässä elokuvassa enemmän kuin pelkkänä hobittien kuvauspaikkana: se on myös pahojen henkien turvallinen elinpaikka. Siellä saariston maisemissa elokuvan päähenkilöt asustelevat kaikessa rauhassa, tosin vihreät pellot jäävät kameroiden taakse: eiväthän vampyyrit pysty kulkemaan auringon valossa, eikö vain?

Ajatus

En osaa edes kuvitella, mikä on saanut ihmiset keksimään tällaisen elokuvan. Se on kuvattu dokumenttityylillä: niin, että heti alussa yksi vampyyreista takaa toimittajaryhmän turvallisuuden ja saattaa katsojan taloonsa. Siellä hän asuu kolmen vampyyrikaverinsa kanssa, ja heidän arkipäivän tavalliset ongelmat tulevat ilmi heti alussa: kuka tiskaa veriset astiat, siivoaa lattiat, miten pitäisi korjata uhrien jättämät jäljet ja miten täytyy pitää huolta jo kahdeksan tuhatta vuotta vanhasta vampyyristä. Pseudodokumentti on ehkä lähimpänä tämän elokuvan tyyliä kuvaavista sanoista.

Huumoria, niin mustaa kuin tavallistakin, on koko elokuvan joka minuutti täynnä. Siinä se englannin kielen merkitys korostuu: kääntämättömiä vuorosanoja, jotka on parempi kuulla kuin lukea tekstinä ja katsoa samalla mitä kohtauksessa tapahtuu. What We Do In The Shadows on useamman leffaillan helmi, sillä vielä kolmannellakin katselukerralla siitä poimitaan jotain uutta ja hauskaa. Jotkut vuorosanat jäävätkin muistiin niin hyvin, että sulautuvat pikku hiljaa omiin arjen dialogeihin läheisten kanssa, jotka ovat myös tämän leffan nähneet.

Kaikenlaista

Huomion arvoista on se, että elokuvan kaksi kirjoittajaa ja ohjaajaa Jemaine Clement ja Taika Waititi ovat myös näyttelemässä päärooleissa, mikä on aika erikoista ja mitä ei voisi arvata tietämättä. He ovat keksineet elokuvaan sekä paljon erilaisia juonen käännöksiä ja vitsejä että historiaa, ja sitähän pitäisi joka vampyyrilla olla takana reilusti: nuorin vampyyri koko porukasta on vajaat kaksisataa vuotta vanha, mutta hänelläkin piti siis olla oma tarinansa kuten kaikilla muillakin.

Puolitoista tuntia järjettömiä tapahtumia, kohtauksia ja dialogeja – ja kaikki pimeässä. Elokuvan laatua ei valitettavasti voi paljon kehua, mutta uskoisin että siinä on ainakin kaksi tekijää mukana: leffan budjetti ja leffan suosio. Jälkimmäiseksi mainittu ei tainnut olla mikään tavoite heti alusta asti, mutta elokuva on kerännyt sitä tarpeeksi ainakin arthouse-piireissä. Kuvan laatu yhdistettynä pimeyteen, joka seuraa katsojaa koko elokuvan läpi, tuo näytölle aika synkän ilmapiirin, mutta sen häiritseminen sulaa melkein heti, kun alkaa huumori – ja sehän alkaa ihan alussa.

Elokuvan Viesti

Ei siinä ainakaan minun mielestäni mitään viestiä ole, mutta joku muu voisi lähteä etsimäänkin, miksi ei. Itselleni ja lähipiirilleni tämä leffa on muodostunut niin sanotuksi pikkukultiksi, josta on tarttunut niin eleitä kuin sanojakin, ja sille on käyttöä myös sellaisina iltoina, kun uusille elokuville ei ole tarpeeksi tilaa päässä eikä kiinnostusta mielessä. Aivan upea leffa katsottavaksi lämpimässä ja tutussa kaveriseurassa.

Kategoriat: Elokuva